Omasta logiikasta

Minulta ei katoa tavaroita. Joku hanska tai lapanen on joskus saattanut hylätä minut, mutta tärkeät tai muutoin merkitykselliset tavarat ja paperit pysyvät tallessa.

Tänä vuonna olen häkeltynyt tähän asiaan liittyen kahdesti. Palasin kuntosalilla kävijäksi noin 15 vuoden tauon jälkeen. Minulla oli jäsenkortti sinne, missä aioin alkaa käydä. Olin sen neljä vuotta sitten hankkinut, kun en vielä ollut oppinut itsestäni sitä, että vihaan jumppia, siis niitä, joissa liian täysi huoneellinen naisia tekee teennäisiä askelkuvioita, ja yli-innokas tyttö kiljuu kryptisiä ohjeita madonnamikkiin. Etsin ja metsästin kaikki paikat, jonne sen olisin voinut säilöä, vaan ei löytynyt, ei. Löytyi kaikkien entisten ammattiliittojeni jäsenkortit, maisterilta tarpeettomaksi jäänyt opiskelijakortti, vanhoja käyntikortteja (niin omia kuin muidenkin), kavereiden lukioaikaisia tarrakuvia, kopiokortteja eri yliopistojen kirjastoihin ja kortteja kyseisiin sekä muihin kirjastoihin ympäri maan. Luovutin ja pyysin salilta uuden kortin, mutta tapaus aiheutti pienimuotoisen identiteettikriisin: onko minusta tulossa se, joka hävittää tavaroita? Elinakin, jonka kanssa salilla käyn, ihmetteli, että eihän minulta ikinä häviä mikään.

Viime lauantaina meillä oli mitä mainioimmassa seurassa vapaauintiharjoitukset (kiitos vielä kerran, Maija!) sekä illanistujaiset, joissa suunnittelimme tulevaa minitriathloniamme. Illan keskustelut kuljeksivat siis pitkälti liikunnan ympärillä ja itse kunkin edellisissä, nykyisissä ja tulevissa harrastuksissa. Anu mainitsi pitävänsä juoksupäiväkirjaa. Olin vallan unohtanut, että niin tein minäkin ennen. Siitä tietenkin aiheutui valtava pohdinta ja pähkäily päässäni siitä, missä nuo vanhat juoksupäiväkirjani sijaitsevat nyt. Niitähän pitäisi tutkia, kun aloittelee harrastusta uudelleen. Reilun neljän vuoden takaisessa muutossani en muistanut niihin törmänneeni enkä sen jälkeenkään. Mieleeni hiipi jälleen epäilys, että olenko alkanut hävittää tai heittää pois aivan säästämiskelpoista tavaraa.

Eilen mylläsin toimistoni järjestyksen uuteen uskoon (hyvä tuli!). Siinä yhteydessä käteeni sattui pieni kirjeteline, ja sillä sekunnilla muistin, että tännehän minä niitä tärkeitä kortteja olen myös laittanut talteen, etteivät häviäisi. Ja kas, siellähän se kuntosalikortti oli. Äsken pengoin kaappia aivan muista syistä ja muistin muistuttaa itseäni, että otan illalla salille mukaan vanha sykemittarini, jotta saan siihen uudet patterit. Avasin mittarin säilytyskotelon, ja kas, siellähän ne juoksupäiväkirjat olivat. Tietenkin olivat, en kai minä niitä nyt poiskaan ole heittänyt, ja mikäs sen loogisempi säilytyspaikka.

Minäkuvani ja itsetuntemukseni ovat jälleen oikeilla raiteillaan. Hetkellisesti vain olin kadottanut oman logiikkani.

Sumussa

Toisinaan tuntuu, että olisin elänyt koko aikuisikäni jonkinlaisessa sumussa. 

Viime kesänä havahduin hetkittäin kesään. Kun aurinko porotti päätä niin kovasti, että oli pakko laittaa huivi, jottei pää paistuisi. Kun sade hakkasi mökin kattoa, ja mielen täytti ilo siitä yksinkertaisesta seikasta, että on katto pään päällä. Miten kaunis on järvi sateella. Miten kaunis on järvi auringonpaisteella. Se ilo, kun astuu kumisaappaalla lätäkköön, jonka vesi yltää nilkkaan saakka.

En muista, koska puut olisivat viimeksi olleet yhtä kauniita kuin nyt, kun ne ovat lumesta valkoisenaan. En muista, koska viimeksi olisin nähnyt kaikenlaisia erilaisia lumia. Esimerkiksi niitä kovia ja litteitä kimpaleita, joita teiden varsille kertyy, kun lumi höylätään ajoradalta pois. Joitain viikkoja sitten pyydystin lumihiutaleen suuhuni. En muista, milloin olisin edellisen kerran niin tehnyt. Millaista on kävellä, kun pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Millaista on ajaa autolla valkeaa tietä. Miltä tuntuu, kun reidet kylmävät pakkasesta.

Pari vuotta sitten muistan yhden hetken lumesta. Isolla parkkipaikalla pehmeän lumen päällä oli ohut kova kuori. Sellainen, josta tekisi mieli yrittää nostaa mahdollisimman suuri levy, joka kuitenkin särkyisi. Ehkä neljä vuotta sitten oli talvella kerran paljon pakkasta, mutta kävelin silti töistä kotiin. Pakkasessa oli mukava kävellä. Muuta en talvista muista. Kesistä en muista sitäkään.

Odotettu flunssa

Tulihan se flunssa. Kuumetta, nuhaa ja kurkkukipua, koko setti.

Yrittäjä saa toki sairastaa, mutta ensimmäisen flunssan vääjäämättömän tulon ajankohta oli jännittänyt minua. Ilmaantuuko se pahimman kiireen ja deadlinehässäkän keskelle? Vai voisiko se mitenkään osua johonkin vähemmän kiireiseen ajankohtaan tai peräti viikonlopulle? No viimeistään nyt joululomalla - edellisestä taudista kun oli jo reilusti yli vuosi, onhan sen joskus tultava. Viikonloppuja tuli ja meni, joululomakin alkoi, mutta tautia ei näkynyt eikä kuulunut. Kunnes eilen kuume nousi ja nenä tukkeutui.

Lomaa oli pidetty ja joulusta suoriuduttu kunnialla, uusi vuosi oli vastaanotettu, mutta töiden alkuun vielä kolme päivää aikaa - tämä lienee parhaiten ajoitettu ja ilmaantumisajankohdaltaan huomaavaisin flunssa, jonka koskaan olen saanut. Nyt saan huoletonna maata sohvalla teeämpärin kanssa ja lepäillä vailla huolen häivää. Parasta!

Vuonna 2009 en ollut kertaakaan kipeä. Se kertonee elämäni laadusta ja stressitason muutoksesta jotain.

Yrittäjyydestä

Yrittäjän elämä on erilaista kuin keskimääräisen kuukausipalkkalaisen. Tämän tietävät kaikki. Eräät tahot koettavat väittää, että keskeisin ero on siinä, että yrittäjä on aina töissä ja jatkuvasti on hirmu kamalaa ja raskasta. Yrityksiä on toki erilaisia, mutta aina voi vaihtaa takaisin kuukausipalkalle, jos on niin kerrassaan hirvittävää.

Minun yrityksessäni ei ole kurjaa. Töitä on riittävästi, mutta ei liikaa. Jos työnteko ei juuri jonain hetkenä huvita, niin yleensä ei ole pakko. Tänään ei hetkellisesti huvittanut. Tai olisi voinut huvittaakin, mutta koska aikataulu sen salli, päätin käyttää yrittäjän kallisarvoista aikaa tuntikaupalla ruoanlaittoon. Kuukausipalkkaa maksavat esimiehet eivät yleisesti ymmärtääkseni tällaista touhua arvosta. Ja sitäpaitsi aamulla nukuin pitkään ja sitten imuroin, jonka vuoksi "myöhästyin" töistä neljä tuntia. Siitäkään eivät useimmat pomot tykkää.

Perustin yrityksen ja tulin samalla downshiftanneeksi, kuten nykyään niin muodikasta on. 

Uimahalleista ja mummoista

Muistan koulun liikuntatunneilta elävästi joitain asioita. Rytmikäs "Voimistelukäyntiä, päkiä edellä!" rummun tahtiin komennettuna on niistä asioista yksi. Kerran sain haukut, kun mokasin lentopallossa, koska opettaja oli selittänyt säännöt väärin. Ja sitten olivat ne mummot uimahallissa.

Uiminen oli minulle nihin aikoihin muutenkin kovin haasteellista. Olin meinannut hukkua uimakoulussa (siinä sellainen saavutus, johon ei moni pysty) ja opin uimaan vasta toisella luokalla, enkä sittenkään ollut erityisen sinut veden nenään menemisen kanssa. Kylmäkin uimahallissa oli, ja saunassa taas liian kuuma. Mutta hämmentävintä uintitunneissa olivat uimahallin vakiomummot, jotka heittivät liikaa löylyä ja kyttäsivät, että kaikki ottavat uikkarin pois suihkussa. Ja auta armias sitä 80-vuotiaan (saattoivat toki olla 60, mutta tuntuivat lapsesta kovin vanhoilta) kaikkitietävän tuntemattoman suusta tulevan komennuksen pistävää äänensävyä: "Mitenkäs te tytöt uimapuku päällä suihkussa olette?" Pelonsekaisia tuntemuksia aiheuttivat ne mummot, eikä auttanut selittää, että oli ensin käynyt suihkussa ilman ja sitten vasta pukenut.

Uimatraumat ovat poissa, nykyään polskin mieluusti. Käyn uimassa aamulla, siis juuri siihen aikaan, kun paikalla on vain vakiomummoja ja uimahalli menee kiinni koululaisten uimatunteja varten. Maailma ei ole muuttunut miksikään. Yksi Hesarin vakiomummoista, Enni 84 v., on paikalla lähes joka kerta ja hän on ikänsä suomalla arvovallalla ottanut itselleen tehtävän valvoa lasten uimapukukäytäntöjä. Joka kerta huomautettavaa löytyy. Kunniansa kuulee joka kerta myös opettaja. "Mitenkäs te tytöt uimapuku päällä suihkussa olette?" aiheuttaa edelleen pieniä puistatuksia, mutta nyt ahdistun myös opettajan puolesta. Olivatko opettajat ennenkin muka minun ikäisiäni? Ja etten vain olisi niiden koululaisten silmissä sitten "yksi niistä ihme mummoista, joita siellä aina on, vaikka meidän vuoromme on jo alkanut".

Olen valinnut linjakseni, etten puutu keskusteluun suuntaan enkä toiseen. Täysin samaa mieltä olen Ennin kanssa siitä, että samat suihkusäännöt koskevat lapsia siinä missä vakiokävijöitäkin, mutten toisaalta halua lisätä pikkuhenkilöiden ahdistustakaan. Eikö sitä asiaa muka voi koulussa selittää ja perustella niin, että kaikki uskoisivat?

Lentopalloa en pelaa edelleenkään.

Kielikiukuttelua

Kaikki eivät puhu englantia. Kaikki, jotka puhuvat englantia, eivät lausu sitä natiivin lailla. Jotkut niistä, joilla vaikka puhuisivatkin englantia ei-natiivilla aksentilla, osaavat kuitenkin pääpiirteittäin puhua. Ja sitten on niitä toisia.

Ei siinä mitään. Ei kaikkien tarvitsekaan osata. Mutta voitaisiinko sopia, että ne, joille joidenkin kirjainten lausuminen on kertakaikkisen mahdotonta tai joiden mielestä ei edes tarvitse yrittää, eivät olisi tv:ssä lausumassa asioita niin, että kielitieteilijää vituttaa joka mainoskatkolla.

Subilla näytettävän seikkailumatkailusarjan nimi on MadVentures, ei MadWentures. Listeriabakteerin melkein nimikaima-suuveden merkki on Listerine AdVanced, ei AdWanced. Teinit voivat estää finnejään Clearasil Spot Blocker Pen -kynällä. En edes osaa kuvitella, mitä mainoksessa mainittava Spot "bloker" Pen (Tarkkaavaiset kuulijat huomaavat tämän kyllä. Setä sanoo selvästi "blouker") sitten tekee. Muuttaa finnit jätkiksi? Sellaisen haluankin oitis.

En minäkään käännä saksaa, kun en osaa.

Onni.

Ihmisestä tulee perin pohjin onnellinen, kun löytää paikkansa maailmassa.

Että tietää, kuka on.

Että tietää, miksi on.

Että pitää siitä, kuka on.

Että pitää siitä, miksi on.

Että tekee sellaista, josta tykkää.

Että tekee sellaista, jossa on hyvä.

Tästä aiheutuu onnen tunnetta, jota ei horjuta hetkelliset huolet.

Ehkä sitä ei voi saavuttaa, ellei ole ensin kokenut kaikkea päinvastaista.

Että ei ole oma itsensä.

Että ei näe tulevaisuuteen.

Että kritiikki syö sielun.

Että ei hahmota missään mitään järkeä.

Että tekee sellaista, jossa on jatkuvasti epävarma.

Että tekee sellaista, joka ei koskaan etene, vaikka tekisi kaikkensa.

Siksi pitää uskaltaa hypätä pää edellä jyrkänteeltä.